Pureeko yhteistoiminta susikiistaan?

,
tuolirinki salissa.

Yhteistoimintaa koskevassa kirjallisuudessa on esitetty erilaisia välineitä ja lähestymistapoja monimutkaisten  yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi (ks. Raisio ym. 2018). Puntaroiva (deliberatiivinen) kansalaiskeskustelu perustuu kansalaismielipiteen muodostamiseen esimerkiksi kansalaisraatien tai mielipidemittausten avulla. Tavoitteena on saavuttaa perusteltu, jaettu näkemys jostakin asiasta. 

Dialogiin pyrkivät menetelmät puolestaan tavoittelevat sitä, että kiistaa aiheuttavissa kysymyksissä osapuolet pystyisivät ymmärtämään eriäviä mielipiteitä. Tätä kautta ajatellaan syntyvän pohjaa ongelmanratkaisulle, mutta dialogi ei välttämättä suoraan johda sovintoon. Vasta varsinaiset sovittelumenetelmät pyrkivät hakemaan kiistoihin uusia ratkaisuja intressien punninnan ja kompromissien avulla. 

Yhteistoiminta edellyttää, että osapuolet ovat valmiita käymään rakentavaa keskustelua yhdessä. Jotta tähän päästään, on olennaista tunnistaa, mistä kamppailua tarkkaan ottaen käydään. CORE-hankkeessa on seurattu lähietäisyydeltä susikannan hoitosuunnitelman päivittämistä. Sen yhteydessä on käynyt ilmeiseksi, että kamppailu susikannan hoidosta haaroo moneen eri suuntaan. 

Ihmisillä on susista ja susipolitiikasta erilaisia mielipiteitä ja harjoitetulla susipolitiikalla on erilaisia vaikutuksia toimijoihin ja heidän tavoitteisiinsa. Metsästäjien intressinä on turvata koira-avusteiselle metsästykselle suotuisat olosuhteet. Lampureille ja karjan kasvattajille on tärkeää, etteivät susivahingot rasita elinkeinotoimintaa. Suden suojelu puolestaan tähtää luonnon monimuotoisuuteen, josta kaikilla suomalaisilla on perustuslain mukainen vastuu ja jota kansainväliset normit edellyttävät.

Keskenään ristiriitaisten tavoitteiden ja intressien yhteensovittamiseksi voidaan kehittää dialogia, jotta osapuolet ymmärtävät susikannan hoitoon kohdistuvan erilaisia tarpeita.

Kun tarpeet ymmärretään, voidaan pyrkiä sovittamaan yhteen luonnon monimuotoisuuden turvaamisen tavoitteita sekä talouden tai muun toiminnan intressejä ja mahdollisesti löytää ratkaisuja susivahinkojen ehkäisemiseen tai susivahinkojen taloudelliseen kompensaatioon. 

Susikannan hoitosuunnitelma vuodelta 2015 oli merkittävä avaus tässä suhteessa. Hoitosuunnitelman laadinta perustui laajapohjaiselle kansalaisten kuulemiselle ja susipolitiikasta kiinnostuneet kansalaiset kehittivät satoja ideoita ja ehdotuksia, joiden avulla suden ja ihmisen yhteiseloa voitaisiin kehittää. Näitä aloitteita on hoitosuunnitelman laatimisen jälkeen toimeenpantu ja kokeiltu. Miksi sitten konflikti ei ole lientynyt, vaan pikemminkin kiihtynyt? 

Yksi haaste on se, että intressejä yhteensovittava, dialoginen ja sovitteleva lähestymistapa ei pysty ratkaisemaan kiistaa, jossa keskitytään mielipiteiden muodostukseen. Edellytys onnistuneelle sovittelulle on, että osapuolet pyrkivät kuuntelemaan toisiaan ja ymmärtämään eriävien mielipiteiden takana olevia tarpeita.

Susipolitiikassa kuitenkin käydään valtakamppailua siitä, kuka saa määritellä kansalaismielipiteen. 

Kyse ei siis ole pelkästään legitiimien intressien ja tarpeiden ilmaisusta eivätkä osapuolet pyri niiden yhteensovittamiseen. Kiistan osapuolille voi olla tärkeää esimerkiksi tarkoituksellisesti lietsoa vastakkainasettelua maaseudun ja kaupungin välillä ja asettua ikään kuin jommankumman kansanosan äänitorveksi. Tämä ulottuvuus susikiistassa kumpuaa todennäköisesti turhautumisesta vähäisiksi koettuihin vaikutusmahdollisuuksiin tilanteessa, jossa susipolitiikka on ollut voimakkaassa murroksessa. Sudesta tuli Suomen EU-jäsenyyden myötä tiukasti suojeltu laji, mutta Suomessa oli totuttu ajattelemaan sudesta riista- ja vahinkoeläimenä. Susikiista ilmentää laajemmin yhteiskunnan murrosta: pyrkimystä tieteeseen pohjaavaan hallintoon ja tästä kehityskulusta kumpuavaa polarisaatiota tieteen ja arkikokemusten välillä. 

Huolimatta siitä, että kamppailun kohteena on se, kuka saa määrittää susia koskevaa kansalaismielipidettä ja susikeskustelu ymmärretään kilpailuksi siitä, kenen mielipiteet edustavat laajempien yhteiskunnallisten, yhtenäisiksi oletettujen ihmisryhmien ajatuksia, ei dialogisten ja sovitteluun tähtäävien lähestymistapojen käyttö ole turhaa. Argumenteista käytävä keskustelu jo sinänsä vahvistaa osapuolten valmiuksia keskustella. Sovittelumenetelmien avulla voidaan myös rauhoittaa ja luoda tasa-arvoisempia keskustelutilanteita. Molemmista on havaintoja susikannan hoitosuunnitelman päivitysprosessissa, jossa kaikki osapuolet ovat tunnistaneet keskinäisen keskusteluilmapiirin parantuneen. 

Dialogin ja sovittelun haasteena kuitenkin identiteettipoliittisessa ja kansalaismielipiteeseen kohdistuvassa kamppailussa on se, että lisääntynyt ymmärrys ja rakentava keskustelukulttuuri keskusteluun osallistuneiden osapuolten välillä ei saavuta laajempaa hyväksyntää. Yhteensovittaminen ja ratkaisuhakuisuus vie pohjaa pois mielipiteen määrittelyoikeuteen tähtäävältä kamppailulta ja se ei välttämättä ole sitä, mitä taustayhteisöt haluavat. Kirjoitimme tästä haasteesta aiemmassa blogissamme (Bor ym. 2020) ja se tunnistettiin myös susikannan hoitosuunnitelman päivitystä koskevassa arvioinnissa keskeiseksi (Ratamäki & Peltola 2020). 

Rakentavan ja tasapuolisen keskustelukulttuurin rakentaminen voi tarvita tuekseen rohkeampaa otetta, jossa ennakkokäsityksiä pyritään kyseenalaistamaan ja keskustelun kohteeksi itsessään nostetaan tavoite intressien yhteensovittamisesta.

Tällöin voidaan oppia tunnistamaan tilanteita, joissa jonkun osapuolen tai argumentin lähtökohta on mielipidevallan tavoittelu eikä intressien sovittaminen. Susikannan hoitosuunnitelman päivityksessä tällaiseen pyrittiin fasilitoimalla keskusteluja. Fasilitoinnilla luotiin tilaa ja mahdollisuus rakentavalle ja ratkaisukeskeiselle keskustelulle ja rajattiin pyrkimyksiä käydä kamppailuja mielipidevallasta. Päivitysprosessiin ja sen eri tilaisuuksiin osallistuneet kokivat ulkopuolisen, neutraalin fasilitaattorin onnistuneen tässä hyvin.    

Taru Peltola & Outi Ratamäki

Outi Ratamäki on tutkija Itä-Suomen yliopistossa ja tutkii CORE-hankkeessa luonnonvarojen hallintaa ympäristöpolitiikan ja -oikeuden rajapinnoilla. Taru Peltola on erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa ja vetää CORE-hankkeen tapaustutkimusten kokonaisuutta.

Lähteet

Bor, Sanne, Peltola, Taru & Ratamäki, Outi (2020). Shifting lines of battle: how to work out solutions to conflicts that travel between and inside organizations?

Raisio, Harri, Jäske, Maija & Rask, Mikko (2018). Deliberaatiota, dialogia vai molempia? Politiikasta.fi. 

Ratamäki, Outi & Peltola, Taru (2020). Susikannan hoitosuunnitelman päivitysprosessin arviointi. Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 2020:11. Ks. myös MMM:n uutinen 20.11.2020.

 

Kuva: Juha-Pekka Turunen

 

0 kommentit

Kommentoi

Haluatko liittyä keskusteluun?
Ole hyvä ja osallistu!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *